Aikaisemmin tässä blogissa mainitun tutkimuksen yhteydessä kävin läpi Ristin Voitto –lehden vuosikerrat vuosilta 1912-2011. Tutkimuksen luonteen vuoksi nostin esille artikkeleita, jotka saattavat hämmentää nykylukijoita. Yleisvaikutelma 1912–1959 -lukujen Ristin Voitto -lehtiä lukiessa on herätyskokousmainen: uskovaiset saarnaavat uskovaisille. Näyttää siltä, että sen ajan helluntailainen tapa oli pitää herätyskokouksia – herätyskokouksia jumalattomille ja herätyskokouksia uskovaisille. Sama tyyli jatkuu artikkeleissa vielä vuosia, mutta nykyaikaa lähestyttäessä saarnaava tyyli vähenee – opitaan kirjoittamaan uskovaisille ystävällisemmin, lukijan kanssa samalta tasolta.
Uskovaisten pelastuksen kyseenalaistamista
Esimerkki uskovaisen lukijan pelastuksen tai tempaukseen pääsemisen kyseenalaistamisesta on Ensio Lehtosen (RV nro 5, 1932, 1) kysymys: ”Mutta miten on sinun laitasi, uskonveli ja -sisko? Oletko sinä valmis? Onko pukusi pesty ja valkaistu karitsan verellä vielä tänään?” Astrid Leimun artikkeli (RV nro 13, 1932, 5) on kuin edellisen toistoa: ”Oletko todellakin valmis… ovatko kaikki syntisi poispyyhityt… kannatko tunnollasi vielä jotain, mielestäsi aivan vähäpätöistä asiaa… yksi pieni asia voi sinut sulkea ulos hääjoukosta.” Tämän jälkeen kirjoittaja esittelee syntilistan, josta uskovainen lukija voi poimia itsellensä sopivan ja tehdä parannusta. Myös Esteri Kanerva (RV nro 16, 1954, 217–218) on huolissaan uskovaisen synneistä: ”Yksi ainoa valveutuneella omallatunnolla suosittu synti on kyllin suuri estämään pääsyn Karitsan häihin.” Teuvo Jokinen (RV nro 6–7, 1944, 96–97) kuvaa Jeesuksen verellä puhdistettua uskovaista:
”Maailman henki on jo karkoitettu sydämestäsi ja Jeesus on ottanut sen asunnokseen. Sinä et kuitenkaan ole taivaallisessa hehkussa… Mitähän Jeesus sanoisi, jos hän nyt ilmestyisi. Ehkäpä kuuluisi sinullekin: ’En tunne’. Ja sitten ei enää mitään tilaisuutta nousemiseen.”
Aikakaudelle on tyypillistä kertoa herätyskokousmaisesti uskovaisen hengellisestä uudistumisesta. Kertoja nostaa itsensä uskovaisen lukijansa yläpuolelle aivan kuten herätyssaarnaaja nostaa itsensä jumalattoman kuulijansa yläpuolelle yrittäen vetää häntä sisälle pelastukseen. Teuvo Jokinen (RV nro 3, 1944, 37) kertoo omasta kokemuksestaan. Ajalle tyypillisellä tavalla se on tapahtunut uninäyn seurauksena. Unessa hän ymmärsi, ettei ole valmis temmattavaksi, vaikka uskovainen olikin ja herättyään hän polvistuu ja saa vasta sitten, vuosikausien jälkeen, tempausvarmuuden. Hänen mukaansa ”vain harvat uskovaisetkaan voivat sydämestään sanoa Tule Herra Jeesus.” Hän kehottaa uskovaisia viipymään polvillaan, jotta Herra voisi vielä saattaa loppuun saakka kesken jääneen pelastuksen jokaisen kohdalla:
”Monet touhut ja kiireet ovat tähän saakka olleet esteenä. Ei edes pyhäpäivinäkään sinulla ole ollut riittävästi aikaa viipyä rukouksessa... laskeudu vaan polvillesi ja viivy siinä, kunnes Jeesus tekee valmistuksen kohdallasi loppuun saakka ja huuliltasikin kuuluu sydämestä lähtenyt Tule Herra Jeesus.”
Verner Tuominen kysyy (RV nro 8, 1945, 107–108):
”Ajatteles liikeihminen, jos elämäsi on tällaista (eräs liikemies lahjoitti maalliseen juhlaan 500 markkaa, mutta seurakunnan lähetysjuhlaan vain 50 markkaa) sinä päivänä, kun Jeesus tulee! Mitä hyötyä olisi uudestisyntymisestäsi, henkikasteestasi, vesikasteestasi, saarnalahjastasi?”
J. Kanius (RV nro 21, 1945, 296–298) on huolissaan hengen ja lihan ristiriidasta uskovaisen elämässä:
”Vaikka morsian on täydellisesti vapaa maailmasta, aineen kahleista, synnin vallasta, niin ei se vielä merkitse sitä, että hänessä oleva entinen minä olisi kuollut täydellisesti. Saamme olla vakuutetut siitä, että siihen asti, kunnes lihan todellinen ja täydellinen kuolema tapahtuu, ei avioliitto taivaallisen yljän kanssa ole mahdollista.”
Helmi Nieminen (RV nro 1–2, 1957, 1–2) varottaa uskovaisia liiasta kiireestä:
”Pasuuna soi ja… me muutumme… Me! Kaikkiko? Oi eivät kaikki muutu, vaan ne jotka ovat valmiit… Ja kuitenkin, jospa olemmekin aivan todellisia, vilpittömiä Herran omia, sinä ja minä. Pidämme kiinni säännöllisestä ’tyylistä’, johon olemme tottuneet kokousten ja muiden tehtävien suhteen. Mutta oi sitä kiirettä, voi sitä väsymystä, heikkoutta… Ja saarnaajan ’aikataulu’ on niin tärkeän täysi pitkäksi aikaa eteenpäin... ja sitten yhtäkkiä silmänräpäyksessä pasuuna soi! Muutunko minä, muututko sinä… Vai jääkö sinä silmänräpäyksenä käsiimme se tärkeä työ, joka riisti ajan Häneltä… Jäimmekö itkien rakentamaan sitä kaunista kotia…”
Esimerkki pelastuksen ehtojen luettelemisesta on Eino Erkilän (RV nro 7, 1945, 94) artikkeli, jossa hän pohtii, kuuluuko uskovainen lukija Karitsan morsiusjoukkoon:
”Ensimmäinen ratkaiseva ehto ollaksemme karitsan morsiussielu on se, että hän on saanut puhdistaa meidät kaikesta tämän maailmaan kuuluvasta… Ei riitä se, että Herra meidät kerran uudestisynnytti, 1 Piet. 1:3, vaan että hän saa meidät joka päivä pelastaa… onko sydämessämme Herraa rakastava mieli? Elävä Jeesuksen tulon odotus on vain mahdollista sille, jonka lampussa on öljyä ja jonka öljyastia (sydän) on vastaanottanut Pyhän Hengen… Tärkeää on että olemme kokonaan hänen omansa… Kaikki siteen on katkottu… kaikki sillat on poltettu takaa… Epäilen sen kristillisyyden aitoutta, jota ei vainota.”
Herätystä tarvitaan -niminen artikkeli (RV nro 14, 1941, 247–249) vetoaa seurakunnan heräämisen puolesta:
”Minä olen uudestisyntynyt… mutta jospa kuitenkin olet kuollut… todistaako Henki henkesi kanssa… Onko tuntosi verellä pesty ja rukoiletko sinä Hengessä ja totuudessa? Onko ensimmäinen rakkaus vielä jäljellä? Onko sinulla ilo Pyhässä Hengessä? Oletko viimeaikoina kasvanut armossa ja Jeesuksen Kristuksen tuntemisessa?”
Lauri Mömmö (RV nro 14, 1932, 11–13) pohtii, ”Kutka temmataan pilvissä herraa vastaan?” Hän vastaa:
”Kristuksessa olevat, siis ne, jotka jo täällä maan päällä ovat jatkuvasti olleet Kristuksessa… tarvitaan sisäinen yhteys, elämän yhteys, veren ja hengen yhteys… Mutta meidän koko olemuksemme täytyy olla Kristuksessa… Vanha ihmisemme ei kuitenkaan voi tulla Kristukseen.. sen tähden meidän täytyy päästä vanhasta ihmisestämme kokonaan eroon.”
K. A. Pohjakallio (RV nro 13, 1941, 235) muistuttaa:
”Tuomioiden aikana valmistaa Herra morsiantaan ylösottoa varten Näin ollen ei enkelin varoittava huuto [Peljätkää Jumalaa, Ilm. 14] kuulu ainoastaan jumalattomille, vaan myöskin seurakunnalle. Uskovia Henki kehottaa valvomaan pyhällä arkuudella ja pelolla… Se joka alistuneena luovuttaa itsensä… tulee kirkastetuksi… mutta itsekkäille jotka eivät taivu totuuden sanan alle, tulee viha ja kiivastus… Herra puhdistaa nyt puimatannertaan…”
Osittaisen tempauksen myötäilemistä
Tutkimuksen kannalta on mielenkiintoista havaita, että Ristin Voitto on julkaissut ennen Hartosen teosta myös selkeästi osittaisen tempauksen teoriaa myötäileviä artikkeleita.
Lähelle osittaisen tempauksen teoriaa päästään Armas von Bellin (RV nro 5, 1944, 74–75) siivittämänä. Hän nostaa Govettin ja Langin (teorian isät) lailla esille esikoisoikeuden menettämisen vaaran:
”Eesau esikuvaa arvatenkin niitä uskovaisia, jotka eivät vaella viisaasti… Eesau rikkoi kaikkea tätä sanottua [Ef 5:15–18] vastaan ja siksi hän menetti esikoisuutensa. Ja niin mekin voimme menettää, jos vaellamme yhtä tyhmästi.”
Bellin mukaan esikoisuus menetetään ”voittamattomien syntien tähden, olkootpa, että on kyseessä vain ’tahattomat’ synnit (Hebr 9:7). Sillä vaikka meidän toivomme ’sielumme ankkuri’, kestääkin, on synti kuitenkin riistävä meiltä esikoisuuden.” Bell varottaa Govettin lailla myös vaarasta, ettei uskovainen pääse Jumalan lepoon:
”Monet on evankeliumi kutsunut morsiuteen, mutta vain muutamat pääsevät siihen (Hebr. 4:6). Useimmista kutsun saaneista on Herra pakotettu täydellistä pyhitystä vaativana sanomaan: ’He eivät pääse minun lepooni’ (jae 5); he ovat menetelleet epäpyhästi; tyhmien tavoin myyneet saadun oikeutensa häihin kirkkaudessa; ’kantakoot syntinsä’… matalampikin tie johtaa elämään, mutta korkeampi voittopalkintoon… Kristuksen uhrikuoleman kautta olemme tosin ostetut kuolemasta elämään. Mutta saada elämä ei sinänsä merkitse samaa kuin päästä esikkojoukkona Ylkää vastaan, kun Hän ilmestyy.”
Bell kirjoittaa asiasta sovittelevampaan sävyyn puolitoistavuotta myöhemmin (RV nro 11–12, 1945, 164–165). Hän otsikoi artikkelinsa osittaisen tempauksen teorian mukaista kolmijakoa (jumalattomat, ansiottomat uskovaiset, ansiokkaat uskovaiset) noudattaen: ”Vääryydentekijät, vanhurskaat ja pyhät”. Artikkelissa hän vertaa uskovan elämää junassa matkustamiseen. Tuolloin oli tapana, että tavallinen juna saattoi kesken matkan muuttua pikajunaksi ja matkustajien piti maksaa lisämaksu, mikäli halusivat jatkaa samassa junassa. Bellin mukaan uskovaisetkin istuvat pelastuksen ”armovaunussa” kädessään lippu jossa lukee ”Kristus puolestamme”. Mutta kun juna muutetaan pikajunaksi, lipussa huomataankin lukevan ”Kristus meissä” ja matkustajalta vaaditaan lisämaksua. Pikajuna vie ”esikoisjoukkoa” kohti uutta Jerusalemia. Lisämaksun suorittamatta jättäneet joutuvat pysähtelemään sivuasemilla.
Alkuvuosien yhteenvetoa
Ristin Voiton alkuvuosien artikkeleiden valossa havaitaan, kuinka tuon ajan lehdet julistivat parannusta uskovaisille ja saivat puhdassydämisimmänkin Jumalan lapset tekemään parannusta vähintäänkin tietämättään tekemistään synneistä. Kirjoittajat halusivat kilvan todistella, että lukijan usko ei ole aitoa tai riittävän syvää tai vähintäänkin lukija ei ole muistanut tulla juuri sinä päivänä uudestaan uskoon. Harva erottuu joukosta. Samoja fraaseja ja sanasta sanaan samoja kehotuksia ja varotuksia toistetaan, kunnes ne sekoittuvat kehotusten ja varotusten harmaaseen massaan. Kenen kyyneleet eivät ole riittävän polttavia, kenen uudistuminen ei ole riittävän tiheää, kenen antautuminen ei ole riittävän täydellistä. Kun varotukset eivät muuten erotu massasta, kyseenalaistetaan uskovaisten Jumalan lasten pelastus: ”Mitä hyötyä olisi uudestisyntymisestäsi” – tyyliset kysymykset syövät Jumalan lasten pelastuksen riemua.
Hartosen kirjoittamat artikkelit
Seuraavaksi luodaan katsaus Hartosen itsensä kirjoittamiin artikkeleihin. Niiden avulla pyritään selvittämään, oliko Hartosen soteriologia ahdasta vai muuttuuko se sellaiseksi teoksen eskatologisessa kontekstissa.
Jo ensimmäinen lukukerta paljastaa, että Hartosen artikkelit poikkeavat valtavirrasta kahdella tavalla: Ensinnäkin, niiden kieli on erilaista, nykyaikaisempaa. Muille tyypillinen yksikön tai monikon toiseen persoonaan kohdistuva saarnaava tyyli puuttuu lähes kokonaan, Hartonen kirjoittaa yksikön ja monikon ensimmäisessä persoonassa. Tästä syystä Hartosen artikkelit tulevat lähemmäksi lukijaa. Toinen erilainen piirre on kirjoitusten pehmeä, ystävällinen ja rohkaiseva sävy. Osittaista tempausta ei löydy yhdestäkään artikkelista: Sen sijaan Hartonen ylistää pelastuksen varmuutta ja korostaa Jumalan roolia siinä.
Vuonna 1937 (RV nro 9–10, 1937, 141–142) Hartonen kirjoittaa otsikolla Voittaja Edomista. Sama artikkeli julkaistiin uudelleen vuonna 1976 (RV nro 6, 1976, 2). Hartonen rohkaisee kiusausten keskellä kamppailevia lukijoita:
”Olkoon vain, että meitä vastassa on kolmiliitto: saatana, maailma ja oma liha, kuten Luther sanoo, niin kaikki kuitenkin sisältyy Golgatan voittoon. Siihen sisältyy myös meidän yksityiset syntimme ja himomme. Olkoot nuo meidän edomilaisemme minkä nimisiä tahansa, ehkäpä ylpeys, itsekkyys, turhamaisuus tai epäsiveellisyys, niin kaikessa hän antaa jaloimman voiton… Hän on kaikkien ihmisten vapahtaja, mutta erikoisesti uskovaisten.”
Kolme vuotta myöhemmin Hartonen lohduttaa talvisodan keskellä elävää lukijaa (RV nro 10–11, 1940, 37, 88). Hän näkee sodan Herran kurittavana kätenä ja Venäjän Herran ruoskana. Kaikessa hän näkee kuitenkin Jumalan rakkauden. Hän kertoo tyypilliseen tapaansa kertomuksen. Tällä kertaa miehestä, jonka maatilalla oli suuri tuuliviiri, jossa luki: Jumala on rakkaus. Mieheltä kysyttiin, haluaako hän viirillään sanoa, että Jumalan rakkaus on vaihtelevaa kuin tuuli. Mies vastasi: ”Ei, vaan tahdon sanoa, että Jumala on rakkaus, puhaltakoon sitten mikä tuli tahansa.”
Hartonen pohtii vanhurskauttamista ja kirkastumista Lahdessa pitämällään raamattutunnilla (RV nro 20, 1941, 343–344):
”Vanhurskauttaminen tapahtuu silloin, kun tulemme uskoon. Tulemme otolliseksi Jumalalle, ja se on meidän pelastuksemme perustus ja alku… Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu ja minä elän, en enää minä vaan Kristus minussa (Gal 2:20). Tässä kristillisyys käy luonnolliseksi. Minä en enää ponnistele, vaan annan toisen toimia minussa. Silloin kristillisyydestä poistuu kaikki korkeajännitys, joka käy hermoille, ja kristittynä oleminen käy itsestään. Kristus on tullut meille kaikeksi ja on meidän kirkkautemme.”
Hartonen korjaa lukijoiden mahdollisesti väärää käsitystä Jumalan halusta pelastaa (RV nro 13, 1944, 179–180):
”Monet ajattelevat, että kun osaa oikein nöyrtyä ja rukoilla liikuttavasti, tunnustaa syntinsä ja katua niitä, niin sitten Jumalan sydän heltyy ja taipuu lopultakin pelastamaan tuon ihmisen ja armahtaa häntä. Mutta tällainen on ehdottomasti väärä ajatus Jumalasta. Ei meidän katumisemme, rukouksemme eivätkä kyyneleemme tee Jumalaa halukkaaksi meitä pelastamaan, vaan hän on ollut siihen halukas jo ennen kuin me rukoilimmekaan tai omasta puolestamme halusimmekaan pelastua.”
Pelastusteema jatkuu Täydellinen pelastus -otsikon alla (RV nro 36, 1959, 401–402):
”Tässä perusedellytys onkin täydelliselle pelastuksellemme, että Jeesus aina rukoilee meidän puolestamme, juuri tällä hetkelläkin… Meidän pelastuksemme on kolmivaiheinen. Hän pelasti, ja yhä pelastaa, – siis parhaillaankin – ja meillä on se toivo häneen, että hän pelastaa vastakin täydellisesti ja lopullisesti.”
Eskatologinen teema välähtää Hartosen armoa käsittelevässä artikkelissa (RV nro 17, 1945, 227–227):
”Jumalan armo riittää nostamaan lankeemuksista ja antamaan anteeksi synnit… Jumalan armo riittää sisällisessä heikkouden ja köyhyyden tunnossa oleville… Jumalan armo riittää myös ruumiillisessa heikkoudessa… Jumalan armo riittää ihmisheikkoudessa myös silloin, kun on kysymyksessä halveksitut ja halpasukuiset… Jumalan armo riittää myös Jeesuksen tullessa noutamaan omiaan… emme silti vielä ole täydellisiä, vaan puutumme monessa ja olemme heikkouden alaisia. Tarvitsemme armoa Jeesuksen tullessa ja sitä on meille luvattu. Saamme panna täyden toivon siihen.”
Katsaus Hartosen kirjoittamiin artikkeleihin ei selvennä toista tutkimuskysymystä. Se ei auta selittämään hänen osittaisen tempauksen teologiaansa. Hänen soteriologiansa ei ole aikalaistaan huolimatta ahdasta eikä hän artikkeleissaan opeta osittaisen tempauksen teorian mukaista soteriologiaa tai ekklesiologiaa. Osittainen tempaus voidaan nähdä olevan jopa ristiriidassa hänen kirjoittamiensa artikkeleiden kanssa.
Tämä on yllättävä tulos, koska Hartonen on ensinnäkin säilyttänyt teorian teoksessaan viiden eri painoksen ajan. Lisäksi hän oletettavasti opetti sitä kiertäessään seurakunnissa – Hänen teoksensa mainostettiin olevan kooste hänen pitämistään raamattutunneista. Kirjan ennakkomainos (RV nro 5, 1950, 71) markkinoi uutuutta:
”Tunnetun sananjulistajan raamattutunnit lyhennettyinä tästä mielenkiintoisesta aiheesta, jota suuret kansanjoukot ovat käyneet kuulemassa kautta maan. Kirja on painossa ja valmistuu kevään kuluessa. Ennakkotilauksia otamme vastaan.”
On myös mahdollista, että luennoidessaan seurakunnissa ja raamattukoulussa Hartonen ohitti teoksensa kuudennen luvun osittaisen tempauksen. Tätä mahdollisuutta tukee se, että Hartonen sai kritiikkiä osittaiseen tempaukseen liittyvässä asiassa. E.I. Manninen arvosteli Hartosen teosta Ristin Voitossa jo sen ilmestymisvuonna. Arvostelu kohdistui Hartosen käsitykseen vaivanaikana syntyvästä herätyksestä (RV nro 24, 1950, 340):
”Tämä ajatus ja siihen liittyvä todistelu on nostanut uskovien joukossa oikeutettua arvostelua, ja siksi nyt siihen kajoamme… Seurakunnan ylösoton jälkeen on varsinainen Pyhän Hengen ja evankeliumin armotalouden aika päättynyt, ja siksi ei liene paikallaan puhua ’laajasta herätysliikkeestä’. Se toteutuu vasta 1000-vuotisessa valtakunnassa.”
Asian ohittaminen luentojen yhteydessä ei kuitenkaan ole todennäköistä sen tärkeyden ja sen herättämän mielenkiinnon vuoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti