Matti Villikka kieltää Hartosen opettavan osittaista tempausta

Matti Villikka kirjoittaa Ristin Voitossa nro 38, 2012 otsikolla:

Partanen antoi väärän kuvan Hartosesta

"Olin järkyttynyt Juha Partasen mielipidekirjoituksesta Ristin Voitossa (RV 35). Partanen mainitsee Vilho Hartosen opettaneen, että vain todella ansioituneet uskovat pääsisivät mukaan seurakunnan ylöstempaukseen. Puutun asiaan, koska tämä mielestäni väärä tulkinta Hartosen opetuksista veisi pohjan koko vanhurskauttamisopilta.

Tunsin Vilho Hartosen läheisesti jo 1950-luvulla. Olen lukenut hänen kirjojaan, kuunnellut hänen julistustaan ja opetuksiaan raamattuopistossa, konferensseissa ja eri seurakunnissa sekä keskustellut paljon hänen, appeni, kanssa. Koskaan en kuitenkaan saanut sellaista käsitystä, että ”rima olisi korkealla”. Olen aina kokenut Hartosen armon julistajana, joka korosti Kristuksen ansiota pelastuksemme ainoana perustana.

Toivon koko sydämestäni, ettei kukaan eikä mikään ryöstäisi Kristuksen seurakunnalta sitä autuaallista toivoa, joka kannustaa meitä kilvoittelussa seurakunnan ylösottoon asti."

Villikka on oikeassa. Ristin Voiton artikkeleissa työtoverit kuvaavat Hartosta lempeäksi, sydämelliseksi, leppoisaksi, huumorintajuiseksi ja nöyräksi mieheksi, joka oli löytänyt armon evankeliumin. Hän ei ottanut tuomioilla pelottelevan ja jatkuvaa parannuksen tekoa vaativan, uhkakuvia maalailevan, seurakuntaa piiskaavan, pastorin roolia. Artikkeleista päätellen häntä voidaan pitää rakastavana paimensieluna. Samaa kieltä puhuu myös Hartosen omaelämäkerta Poika lähti maailmalle.

Mutta...

Villikka on myös väärässä. Mitä pian tapahtuu-teoksessaan (RV 1950) Hartonen syyllistyy uskovien Jumalan lasten jaotteluun kahteen eriarvoiseen ryhmään. Tämä nimenomaan on, kuten Villikka toteaa, omiaan "viemään pohjan koko vanhurskauttamisopilta." Tämä on ominaista 1800-luvulla syntyneelle Osittaisen tempauksen teorialle (Partial Rapture theory).

Jumalan lasten jakaminen kahteen eriarvoiseen ryhmään tulee esille Hartosen väitteessä, etteivät läheskään kaikki uskoa tunnustavat ole valmiita eivätkä kelpaa ylöstemmattaviksi ensimmäisen ylösnousemuksen yhteydessä ennen seitsemän vuoden vaivanaikaa (s 81). Perusteluksi hän tarjoaa mm. neitsytvertausta (Matt. 25:1–13) (s. 82), vaikka pohdintansa lopuksi toteaakin vertauksen käytön tässä yhteydessä sisältävän ongelmia ja epäilee sen viittaavan lopunaikojen juutalaisiin (s. 83).

Hartonen ilmaisee huolensa uskovaisten hengellisen elämän matalasta tasosta. Tämä johtuu pyhitysjulistuksen vähäisyydestä seurakunnissa ja sen seurauksena on paljon hengellisesti sairaita Jumalan lapsia. Näiden hengellisesti sairaiden uskovien silmien eteen ei Hartonen maalaa toivoa paremmasta edes tuonpuoleisessa elämässä, vaan toteaa, ettei taivaassa ole sairashuoneita (s. 83). Tällaiset Jumalan lapset eivät ole arvollisia kuulumaan (ylöstemmattavaan) morsiusseurakuntaan (s. 83), kuten yljän tuomio neitsytvertauksen tyhmille morsiusneidoille, oikean käännöksen mukaan, kuuluu (s. 82). Morsiusseurakuntaan kuuluvat ovat ”toista lajia” (s. 84). Hartonen painottaa tarkoittavansa nimenomaan Jumalan lapsia ja uskovia kuvaillessaan ylöstempaukseen kelpaamattomia ihmisiä. Jeesuksen kuvaus kahdesta pellolla työskentelevästä miehestä, joista toinen temmataan ja toinen jätetään, ei ilman muuta kuvaa uskovaa ja jumalatonta vaan se voi yhtä hyvin kuvata kahta uskovaista työmiestä. Vain ne uskovaiset, joiden telttapaalut ovat valmiiksi irrotetut maasta, nousevat (s. 86). Eivät kaikki kristityt, eivät kaikki saarnamiehetkään, ole valmiita kohtaamaan Herraa pilvissä (s. 87). Osa seurakuntaa jää siis jäljelle, kun morsian temmataan ylös (s. 89). Tämä ylöstemmattu morsiusjoukko tulee olemaan erikoisasemassa halki iankaikkisuuden (s. 88).

Hartosen mukaan ylöstempauksen jälkeen syntyy herätys jäljelle jääneiden uskovien keskuudessa (s. 81). Hän on selkeä mielipiteessään: ensimmäiseen ylösnousemukseen tai pretributionalistiseen ylöstempaukseen pääsemiseksi ei riitä, että on Jumalan lapsi. Täytyy olla uskoon tulon jälkeen uskonvaelluksessa ansioitunut, Herraa kokosydämisesti takaisin odottava. Ilmestyskirjan kuudennessa luvussa esiintyvät alttarin alla kostoa vaativat sielut ovat niiden marttyyrien sieluja, jotka ovat tulleet uskoon ensimmäisen sinetin aikana ja niiden (ylöstempauksesta pois jääneiden) uskovaisten sieluja, jotka ovat uudistuneet ja kokeneet marttyyrikuoleman (s. 95).

Hartosen korostunut tarve jakaa Jumalan seurakunta (uskovaiset) kahteen eriarvoiseen ryhmään näkyy seuraavissa vastakkainasetteluissa: Kuolemaisillaan olevat  / elävät (s. 34–35). Itselleen elävät, omaa kunniaansa etsivät  / uskolliset palvelijat (s. 49–50). Vain hallitsevaan kansaan kuuluvat  / henkilökohtaiseen palkintoon yltävät (s. 49–50). Ylöstempaukseen kelpaamattomat / siihen kelpaavat (s. 81). Tyhmien neitsyiden kaltaiset / viisaiden neitsyiden kaltaiset (s. 82). Ne, joiden hengellisen elämän taso on matalalla / arvolliset (s. 83). Hengellisesti sairaat / morsiusseurakuntaan kuuluvat, toista lajia olevat (s. 83–84). Jätettävän peltomiehen kaltaiset / temmattavan peltomiehen kaltaiset (s. 86). Ne, joiden telttapaalut ovat lujasti kiinni maassa / ne, joiden telttapaalut ovat irrotetut maasta (s. 86). Danin kaltaiset taivaallisen perintöosan menettävät / sen säilyttävät (s. 104).

Teoksensa sivuilta 83–84 Hartonen pohtii hengellisesti sairaiden Jumalan lasten ja morsiusseurakuntaan kuuluvien eroja:

”Joka tapauksessa on paljon sairaita Jumalan Lapsia. Ja taivaassa ei ole sairashuoneita, kuten joku on sanonut. Voiko esim. olla mahdollista, että kristitty, joka on sidottu nautinnonhimoihin, voisi silmänräpäyksessä olla valmis nousemaan Herraa vastaan? Miten käy kristityn liikemiehen, joka ei puhu totta, tai panettelijan, jonka mieluisin tehtävä on puhua pahaa toisista? Ja kuinka käy saarnamiehen, joka on kateellinen, oman kunnian tavoittelija, johtajan paikkoja havitteleva, vaikka hengelliset edellytykset siihen puuttuvat, joka ei kaihda keinoja raivatakseen tieltään kanssapalvelijansa? Miten käy riitelevien uskovaisten ja saarnaajien Herran saapuessa – Armahtakoon hyvä Jumala! On vaikea uskoa, että tällaiset henkilöt voisivat samalla sanoa koko sydämestään: Tule pian Herra Jeesus! Olen varma, että morsiusseurakuntaan kuuluvat ovat toista lajia.”

Teksti esitetään suuren vaivanajan kontekstissa: Hartonen käsittelee Ilmestyskirjan kuudennen luvun tapahtumia ja pohtii, ”minkälainen on tilanne maailmassa seurakunnan ylösoton jälkeen”. Hän on edellä selittänyt, että tempauksesta osattomiksi jääneiden keskuudessa on uskovaisia (joiden keskuudessa syntyy tempauksen jälkeen suuri herätys) ja perustellut käsitystään neitsytvertauksella todeten, että ”alkukielen mukaan” ylkä ei pitänyt toisia neitsyitä ”arvollisina” vaikka, suomalaisen raamatunkäännöksen vastaisesti, tunsikin heidät. Edellä lainatun tekstikatkelman jälkeen Hartonen pohtii lisää lainauksessa mainitsemiensa sairaiden Jumalan lasten kohtaloa ja toteaa, että julistus Jeesuksen toisesta tulemisesta koituu osalle heistä parannukseksi ja osalle paatumukseksi ja hengelliseksi kuolemaksi (s. 84). Tässä hengellisessä tilassaan (hengellisesti sairaina) he näyttäisivät olevan eräänlaisessa välitilassa, toisen luokan uskovaisia. He ovat yhä pelastettuja mutta eivät kuitenkaan ylöstempauksen arvoisia. Selventääkseen kantaansa Hartonen siirtyy varoittamaan tietoisessa synnissä elämisestä, jota hän pitää armosta pois lankeamisena. Sen seurauksena on elämän yhteyden katkeaminen Kristukseen. Sellaiset ihmiset tarvitsevat jälleensynnyttämistä – kuolleiden pitää tulla jälleen eläviksi. Hengellisesti sairaat Jumalan lapset tarvitsevat jälleensynnyttämisen sijaan vain terveyttä, koska ovat edelleen eläviä Jumalan lapsia (s.85), vaikka eivät ylöstempaukseen kelpaakaan.

Koko teoksen kontekstin valossa ei voida pitää uskottavana, että Hartonen olisi kysynyt mielessään: ”Pelastuvatko kaikki uskovaiset Jumalan lapset kadotukselta?” Siihen hänen täytyisi vastata myöntävästi. Mutta koska vastaus on kieltävä, näyttäisi hän sen sijaan kysyvän: ”Pääsevätkö kaikki uskovaiset Jumalan lapset ylöstempaukseen?” Tähän kysymykseen Hartosen kieltävä vastaus sopisi. Hartonen ei vastaa kysymykseen suoraan (mikä synnyttäisi keskivertolukijoiden joukossa ihmettelyä), vaan vaiheittain, seuraavaa kysymys- ja vastausketjua mukaillen: Millaisia ovat ne tyhmät neitsyet, jotka eivät päässeet häihin? – He olivat yljän tuntemia morsiusneitoja, mutta arvottomia. Keitä ovat nykypäivän tyhmät ja arvottomat, yljän tuntemat neitsyet, jotka eivät kuulu morsiusseurakuntaan ja joita ei päästetä Karitsan häihin? – Heitä ovat keskuudessamme elävät hengellisesti sairaat Jumalan lapset. Millaisia nuo hengellisesti sairaat Jumalan lapset ovat? – He ovat ahneuteen ja nautinnonhimoihin sidottuja kristittyjä. He ovat valehtelevia ja panettelevia kristittyjä liikemiehiä tai kateellisia ja kunnianhimoisia, johtajanpaikkoja havittelevia saarnaajia. Ja lopuksi: ”Mikä on tyhmien eli arvottomien eli hengellisesti sairaiden Jumalan lasten kohtalo ylöstempauksen tapahtuessa?” – He jäävät maan päälle vaivanaikaan ja heidän keskuudessaan syntyy suuri herätys (s. 81). Miksi he eivät pääse mukaan tempaukseen? – Koska taivaassa ei ole heitä varten sairashuoneita. (s. 83).

Hartosen väitelauseiden takaa löytyvien kysymysten tukemana voidaan todeta Hartosen olevan sitä mieltä, että kaikki kristityt ja hengellisesti elävät uskovaiset Jumalan lapset eivät pääse mukaan ylöstempaukseen. Väite esitetään eskatologisessa kontekstissa, mutta on luonteeltaan selkeän soteriologinen.

 Tarkastelun alla olevassa Hartosen tekstikappaleessa käytetään sanoja: ”Jumalan lapsi”, ”kristitty” ja ”uskovainen”. Samassa luvussa vähän ennen lainattua katkelmaa Hartonen käyttää myös ilmaisua ”uskoa tunnustava”. Tarkoittiko esim. sana ”kristitty” eri asiaa 1940-luvun Hartoselle kuin 2010-luvun seurakuntalaiselle? Kantoiko kristitty-sana tuolloin varsinkin helluntaipiireissä nimikristityn varjoa? Tarkoitettiinko ”uskovaisella” aina uudestisyntynyttä ihmistä? Riittikö, että oli tavallinen uskovainen, vai pitikö olla erityisen uskovainen uskovainen, ennen kuin kelpasi Jumalalle? Millainen ihminen oli ”uskoa tunnustava” tai ”Jumalan lapsi”? Olisi tutkimuksen kannalta mielenkiintoista, jos Hartonen järjestelmällisesti hyväksyisi esimerkiksi kaikki ”uskovaiset” ylöstempaukseen kelpaaviksi ja torjuisi kaikki ”kristityt”. Silloin osittaisen tempauksen kannattaminen olisikin näennäistä ja sen harha perustuisi lingvistisiin syihin. Hartosen mukaan kuitenkin osa ”uskoa tunnustavista”, osa ”Jumalan lapsista”, osa ”kristityistä” ja osa ”uskovaisista” jää maan päälle ylöstempauksen sattuessa. Mielenkiintoista on kuitenkin, että Hartonen ei käytä osittaiseen tempaukseen viitatessaan milloinkaan termiä ”uudestisyntynyt”. Hän ei esimerkiksi sano: ”On varmaa, etteivät läheskään kaikki uudestisyntyneetkään ole valmiit ylöstemmattaviksi.” Tai: ”Miten käy riitelevän uudestisyntyneen Herran saapuessa?” Tämä tuskin selittyy pelkästään sillä, että Ilmestyskirja ei käytä ”uudestisyntynyt”-sanaa. Ilmestyskirja ei käytä myöskään sanaa ”uskovainen” tai ”kristitty”. Todennäköisesti Hartonen näkee sanan ”uudestisyntynyt” niin mustavalkoisena, ettei sitä nimeä kantavan tempauksesta voi olla epäilystäkään. Siitä ei hänen kanssaan voisi olla eri mieltä. On kuitenkin syytä ajatella, että sama mustavalkoisuuden status kuuluu myös termeille ”uskovainen”, ”kristitty”, ”Jumalan lapsi” ja ”uskoa tunnustava”. Uudestisyntymisessähän ihmisestä tulee uskovainen ja kristitty ja hän saa Jumalan lapsen statuksen.

Hartosen osittaisen tempauksen kannattamiselle voidaan löytää viisi selittävää tekijää: Ensinnäkin, ainakin yksi hänen kirjallisuuslähteensä kannattaa selkeästi osittaista tempausta. Toiseksi, Ristin Voitto -lehti julkaisi ahdasta soteriologiaa sisältäviä ja avoimesti osittaista tempausta kannattavia artikkeleita ennen Hartosen kirjan julkaisemista. Kolmanneksi, hänen eskatologiastaan löytyy teoriaan sopivia tulkintoja (vaivanajassa on uskovaisia ja sen aikana tehdään hengellistä työtä). Neljänneksi, hän tuo teoksessaan esille pyhitystä korostavaa soteriologiaa (esim. analyysi neitsytvertauksesta). Viidenneksi, Hartosen ajan durhamilainen irtiotto wesleyläisestä pyhitysopista vaikuttaa taustalla - Hartonen joutui seurakuntatyössään kohtaamaan konfliktin käytännön tasolla.

Yhdeksänkymmenenyhdeksän vuoden Ristin Voitto -lehtien tutkimisen tulos on kokonaisuudessaan mielenkiintoinen ja yllättävä: Alkuvuosien Ristin Voitto oli hyvä kasvualusta ahtaalle, eskatologisessa kontekstissa esiintyvälle, soteriologialle ja lehti julkaisi osittaisen tempauksen teoriaa myötäileviä artikkeleita jo ennen Hartosen kirjan julkaisemista. Katsaus Hartosen kirjoittamiin artikkeleihin kuitenkin paljastaa, että hänen soteriologiansa ei ole ahdasta eikä hän artikkeleissaan opeta osittaisen tempauksen teorian mukaista soteriologiaa tai ekklesiologiaa. Osittainen tempaus ja sen ahdas soteriologia voidaan nähdä olevan jopa ristiriidassa hänen kirjoittamiensa artikkeleiden ja työtovereiden antaman luonnekuvauksen kanssa.

Se, että Hartosen opetus tutkimuksen kohteena olevan teoksen ulkopuolella havaittiin olevan armollista ja ristiriidassa osittaisen tempauksen teorian kanssa, ei vähennä tutkimuksen luotettavuutta - se lisäsi eskatologisten syiden painoarvoa.

Merkittävää on, että tutkimus havaitsi tutkimusaukon ja täytti sen: Hartosen (ja Ristin Voitto -lehden) osittaisen tempauksen mukaiset opetukset nostettiin esille ja analysoitiin. Tätä ei aikaisemmin ole ainakaan julkisuudessa tehty. Se oli kuitenkin tärkeää tehdä, koska kyseinen opetus on selvästi ristiriidassa suomalaisen helluntailaisen pelastus- ja seurakuntaopin kanssa ja se saattaa osaltaan selittää viime sukupolvien ahdistusta. Se on hyvä saattaa julki myös Hartosen teoksen mahdollisia uusintapainoksia varten - jos kustantaja näkee tarpeelliseksi julkaista kirjan uudelleen, on sen kuudes luku syytä tarkistaa.