Dispensationalismista

Viime päivinä Ristin Voiton sivuillakin puhuttanut dispensationalismi saattaa noiden artikkeleiden perusteella vaikuttaa vaikeaselkoiselta, jopa kyseenalaiselta. Mistä oikein on kysymys? Tässä termin LYHYT oppimäärä:

Dispensationalismin taustaa

Jouko Ruohomäki ajoittaa dispensationalismin juuret 1700 -luvulle, vaikka löytääkin dispensationalistista ajattelua jo kirkkoisiltä.  1800 -luvulle tultaessa dispensationalismia kehitti eniten John Nelson Darby (1800–1882) ja se levisi C. I. Scofieldin (1843–1921) toimittaman kommentaariraamatun myötä 1900 -luvun alussa erityisesti fundamentalistien piireissä. Dispensationalismin piirissä ihmiskunnan historia jaetaan eri aikakausiin, dispensaatioihin. [1] Klassisessa, Scofieldinkin käyttämässä, jaottelussa aikakausia on seitsemän: viattomuuden aikakausi kesti luomisesta syntiinlankeemukseen (1.Moos. 1:28), omantunnon aikakausi syntiinlankeemuksesta vedenpaisumukseen (1.Moos. 3:7), ihmisen hallinnon aikakausi vedenpaisumuksesta Baabelin torniin tai Abrahamin kutsumiseen (1.Moos 8:15), lupauksen aikakausi Abrahamista Egyptin orjuuteen (1.Moos 12:1), lain aikakausi Siinailta Golgatalle (2.Moos. 19:1) ja yhä meneillään oleva armon (seurakunnan) aikakausi, joka kestää Golgatalta aina Suureen vaivanaikaan saakka (Apt. 2:1). Seitsemäs, eli viimeinen aikakausi odottaa vielä tuloaan. Se tulee olemaan tuhat vuotta kestävä valtakunnan aikakausi, joka alkaa Millenniumin alusta ja päättyy tuomiopäivään (Ilm. 20:4).[2]

Walvoordin mukaan dispensationalismiin kuuluu käsitys progressiivisesta Jumalan ilmoituksesta. Sen mukaan ihmisen moraalinen vastuu kasvaa sen myötä, kun hän oppii tuntemaan Jumalaa ja hänen teitään. Walvoord valaisee asiaa vertaamalla ihmisen vastuuta viattomuuden dispensaation aikana hänen moraaliseen vastuuseensa lain aikakaudella. Edellisen aikana oli vain yksi sääntö: hyvän- ja pahantiedon puusta ei saanut syödä. Jälkimmäisen aikana sääntöjä oli kertynyt paljon.[3] Jokainen aikakausi valottaa edellistään enemmän Jumalan ikuista suunnitelmaa ja siihen liittyy Jumalan asettama testi ihmiselle.  Aikakaudet ovat aina päättyneet ihminen epäonnistumiseen Jumalan vaatimusten (testien) täyttämisessä.[4] Jopa tuhatvuotisen valtakunnan dispensaatio tulee päättymään ihmisen epäonnistumiseen. Walvoordin mukaan Raamattu käsittelee edellä mainituista aikakausista laajasti ainoastaan lain, armon ja (tuhatvuotisen) valtakunnan dispensaatioita.[5]

Dispensationalismi on ennen kaikkea Raamatun tulkinnan metodi

Dispensationalistit pitävät teoriaansa ennen kaikkea Raamatun tulkitsemisen metodina, jolle on ominaista kirjaimellinen raamatuntulkinta ja sen selvittäminen, mitä dispensaatiota tulkittavana olevat Raamatun jakeet edustavat.[6] Scofield halusi, Shepherdin mukaan, rakentaa kommentaariraamatun, joka selkeästi ottaisi huomioon Jumalalliset dispensaatiot. Hänen mielestään raamatuntutkimus, joka ei ota dispensaatioita huomioon, on suurelta osin hyödytöntä ja epäselvää. Dispensaatiot huomioivalle Raamattu on sen sijaan helposti ymmärrettävä. Esimerkiksi Raamatun neljä evankeliumia kuuluvat vielä lain aikakauteen, minkä vuoksi vuorisaarnan sanoma ei kuulu armokauden seurakunnalle, vaikka se voikin ammentaa siitä moraalista viisautta.[7] Kirjaimellisen raamatuntulkinnan ja dispensaatioiden selvittämisen lisäksi metodiin kuuluu Israelin ja seurakunnan selkeä erottaminen toisistaan ja käsitys, että seurakunnan aika on jälkeenpäin tehty yllätyksellinen lisäys Jumalan suunnitelmissa.[8] Seurakunnan lyhyt aika alkaa helluntaina ja päättyy tempaukseen. Tuoksi ajaksi Jumala on väliaikaisesti keskeyttänyt suunnitelmansa Israelin suhteen. Seurakunnan dispensaatio oli mysteeri, jonka vasta Paavali paljasti – sitä ei Vanha testamentti nähnyt.[9]

Dispensationalistista ilmestyskirjatulkintaa edustaa seuraavanlainen Ilmestyskirjan jaksottaminen: Ilmestyskirjan ensimmäinen luku on johdantoa. Lukujen 2–3 seitsemän seurakuntaa kuvaa seurakunnan dispensaatiota, jonka lopussa seurakunta temmataan. Luvuissa 4–5 kuvattu Johanneksen taivaallinen näky symboloi seurakuntaa. Luvut 6–18 ovat vaivanajan tapahtumien kuvausta. Luvussa 19 tapahtuu Kristuksen toinen tuleminen. Luku 20 käsittelee Kristuksen tuhatvuotista hallintoa. Ilmestyskirja päättyy luvuissa 21–22 kuvattavaan viimeiseen tuomioon sekä uuden taivaan ja uuden maan luomiseen.[10]

---

[1] Ruohomäki listaa kirjassaan erilaisia tapoja jakaa pelastushistoriaa: John Wesleyn työtoveri John Fletcher (1729–1785) jakoi pelastushistorian kolmeen dispensaatioon eli aikakauteen: Isän dispensaatio (aika ennen Kristuksen lihaan tulemista), Pojan dispensaatio (aika Johannes Kastajasta helluntaihin) ja Pyhän Hengen dispensaatio (aika helluntaista Kristuksen paluuseen).  Hans Conzelmannia lainaten, hän toteaa, että apostoli Luukas jakaa pelastushistorian Israelin aikaan (Luuk. 16:16), Jeesuksen toiminnan aikaan (Luuk. 4:16; Apt 10:38) ja seurakunnan aikaan (s. 155).  John Edwards julkaisi vuonna 1699 kaksi kirjaa nimellä Kaikkkien dispensaatioden täydellinen historia eli tutkimus. Jo kirkkoisä Clement Alexandrialaiselta (150–220) löytyy, Ruohomäen mukaan dispensaatioajattelua. Hän erotti kolme patriarkaalista dispensaatiota: Aadamin, Nooan ja Aabrahamin sekä Mooseksen. Myös Justinius Marttyyriltä ja Augustinukselta löytyy dispensationaalisia käsityksiä Ruohomäki 2009, 155–158

[2] Shepherd  1989, 287.

[3] Walvoord 2001, 132.

[4] Seitsemänvaiheinen dispensaatiojaottelu mukailee seuraavaa epäonnistumisten sarjaa: Ensimmäinen dispensaatio päättyi, kun ihminen söi kielletyn hedelmän, toinen kun ihmisen pahuus yltyi yli Jumalan sietorajan. Kolmas päättyi Baabelin torniin ja kielten sekoittamiseen, neljäs kansakunnan epäonnistumiseen ja Egyptin orjuuteen. Viides dispensaatio päättyi ihmisen kyvyttömyyteen täyttää lain vaatimuksia, mikä johti kansan hajaantumiseen ja pakkosiirtolaisuuteen. Kuudes aikakausi ei ole vielä päättynyt ja seitsemäs odottaa vielä alkamistaan. Thomas 1996,  97–98.

[5] Walvoord 2001, 132.

[6] Erickson 2007, 1168–1170.

[7] Shepherd 1989, 292.

[8] Ryrie 2007, 156.

[9] Coulter 2005, 84.

[10] Coulter 2005, 84.