Millaisissa olosuhteissa Raamatun apokalyptinen kirjallisuus syntyi?
George W. E. Nickelsburgin teoksen (Jewish Literature Between the Bible and the Mishnah) mukana huomio siirtyy Lähi-idän teksteistä ja vertailevasta tutkimuksesta Israelin murroskauden tapahtumiin. Niiden kautta pyritään valaisemaan apokalyptisen kirjallisuudenlajin syntyvaiheiden yhteiskunnallista tilannetta Israelissa. Lähtökohdaksi otetaan Jerusalemin hävitys vuonna 587 eKr., jota voidaan pitää lähtölaukauksena Vanhan testamentin eskatologialle.
Teoksensa johdannossa Nickelsburg nostaa esille kuudennen ja viidennen vuosisadan (eKr.) juutalaisuutta hallinneet kolme historiallista tapahtumaa. Niistä ensimmäinen oli Jerusalemin tuho ja pakkosiirtolaisuus. Toinen mullistava tapahtuma oli paluu eksiilistä ja juutalaisen yhteisön uudelleen perustaminen. Kolmantena hän mainitsee suuren kansanosan edelleen jatkuvan hajaannuksen. Toisen temppelin ajan päättymisellä ja siihen johtaneilla tapahtumilla oli merkittävä vaikutus juutalaiseen elämään, uskonnon harjoittamiseen ja ajatteluun. Ne nostivat kansassa esille sotilaallista kiihkoa, passiivista vastarintaa ja apokalyptista spekulointia jumalallisen ja inhimillisen avun saapumisesta Messiaan hahmossa sekä pohdintaa Jumalan oikeudenmukaisuudesta epäoikeudenmukaisen maailman keskellä.
Eksiili
Nickelsburg toteaa pakkosiirtolaisuuden ajan olleen teologisesti tuotteliasta aikaa. Jerusalemin tuho oli profeetta Hesekielin mukaan kuningas Manassen syntien seurausta. Ennalleenasettaminen oli kuitenkin tulossa (Jes. 34–39). Kansa oli tottelemattomuudellaan rikkonut liiton, mutta Jumala uudistaisi sen ja kokoaisi Juudan ja Israelin yhdeksi kansaksi. Hän palaisi kunniassaan ja asuisi uudessa temppelissä (Jes. 40–48). Myös Toinen Jesaja julisti kansan uudistumista ja paluuta. Hänen sanomansa oli optimismin ja toivon läpäisemää. Hän kuvaa koko kansaa Herran palvelijana, jonka kohtalona on kärsiä ja kuolla mutta jonka Herra nostaa jälleen puhdistettuna kansojen ja kuninkaiden eteen valoksi. Toinen Jesaja ennakoi uutta aikaa, jossa koko luonto muutetaan ja Jumalan kuninkuus on universaalista. Hän saattaa meidät apokalyptisen eskatologian partaalle – Jumalan valtakunta on käsillä.
Paluu ja ennalleenasettaminen
David A. De Silvan mukaan Meedialais- persialaisen Kyyroksen vuonna 539 eKr. alulle panema toisen temppelin ajan juutalaisuus painiskeli tärkeiden ky-symysten kanssa: Ensimmäiseksi tuli päättää, ketkä saavat suorittaa temppeli-kulttia – saadokilaiset vai muut pappissuvut? Ja mikä on leeviläisen papiston rooli siinä? Toinen tärkeä kysymys liittyi juutalaisuuden identiteetin määrittele-miseen – Ovatko oikeita juutalaisia ne, jotka ovat sitä syntyperältään vai ne, jotka ovat sitä uskonnoltaan? Vai vaaditaanko siihen molemmat kriteerit? Kol-manneksi pohdittiin, onko kansa nyt profeettojen lupausten mukaisesti ennal-leenasetettu vai tuliko kansan yhä odottaa Jumalan uutta väliintuloa ja lopullista ennalleenasettamista.
Nickelsburgin mukaan vuonna 538 eKr. Kyyros määräsi, että Jerusalemin temppeli tulee rakentaa Serubbabelin ja saadokilaisen pappi Joosuan johdolla uudelleen ja Nebukadnessarin varastamat temppeliastiat palauttaa. Serubbabelin ja Joosuan johtamaa jälleenrakennusryhmää kannattivat profeetat Hesekiel, Haggai ja Sakarja. Uusi temppeli oli kuitenkin vain varjo entisestään ja toivo paremmasta pyhäköstä jatkui pitkään. Ylipapin valta kasvoi vähitellen, kun Jeremian ja Hesekielin ennustama kuningaskunnan perustaminen odotti yhä voidellun kuninkaan saapumista. Nickelsburg tulkitsee Toisen Jesajan teksteistä, että niissä Kyyros nähtäisiin Jumalan voideltuna ja Daavidin liitto laajennetaan koskemaan koko kansaa. Kyyroksen voitto Babyloniasta olisi myös Taivaallisen Soturin voitto vihollisestaan ja uuden exoduksen yhteydessä erämaa kukoistaa kuin Eden.
Sakarjan kirjan luvut 9-14 (Toinen Sakarja) ja Jesajan kirjan luvut 56–66 (Kol-mas Jesaja) antavat toisenlaisen kuvan vuosien 538–515 eKr. tapahtumista. Heidän mukaansa loistokas uusi aika ei alkanut vielä pakkosiirtolaisuudesta paluun jälkeen. Jerusalemin yhteisö oli jakaantunut. Valtaansa kasvattavaa ryhmittymää johtivat Serubbabel, ylipappi Joosua ja profeetat Haggai ja Sakar-ja. Vallan ja temppelikultin ulkopuolelle rajattiin saadokilaisten kanssa pitkään vastatusten olleet leeviläiset. Toinen Sakarja ja Kolmas Jesaja nostavat leevi-läisten syrjäyttämisen ja äänioikeuden menettämisen esille. Heidän mukaansa ennalleenasettaminen ei tapahtuisi profeetta Hesekielin lanseeraaman ohjel-man avulla. He maalasivat nykyhetken synkin värein ja odottivat tulevaa vapautusta Jumalan suoran väliintulon kautta. Kolmas Jesaja näkee itsensä ajassa, jota Toinen Jesaja vasta ennakoi. Siinä, missä Toinen Jesaja näkee koko kansan Herran valittuna palvelijana, Kolmas Jesaja korostaa kansan jakaantumista ja näkee vain osan kansasta Herran valittuina palvelijoina ja vertaa heitä pahaan kansanosaan. Kun Toinen Jesaja puhuu Babylonian tuomiosta, Kolmas Jesaja julistaa Jumalan lähestyvää tuomiota, jossa vanhurskaat israelilaiset erotetaan pahoista israelilaisista. Toinen Jesaja korostaa Kyyroksen voittoa Babylonialaisista ja paluuta pakkosiirtolaisuudesta Jumalan teoksi. Kolmannen Jesajan mukaan tuomio ja lopun aika on pian käsillä Jumalan suoran väliintulon kautta – uudet taivaat ja uusi maa luodaan.
Kolmas Jesaja sisältää Danielin kirjan ja muiden toisen vuosisadan apokalyptisten tekstien teologisia aineksia: Sorrettu vähemmistö näkee itsensä vanhurskaina ja odottaa lähestyvää tuomiota lievittämään nykyistä tilaansa. Toisen Jesajan näky tuomiosta ja taivaan ja maan uudelleen luomisesta ei ollut vielä tapahtunut, Haggain ja Sakarjan profetiat eivät olleet vielä toteutuneet eikä Daavidin dynastiaa oltu palautettu. Vaikka temppeli oli rakennettu, oli siinä harjoitettu kultti puutteellista: papit hyväksyivät sairaita uhrieläimiä ja johtivat näin kansan syntiin, uhreja ja kymmenyksiä ei tuotu temppeliin. Lisäksi kansa harrasti seka-avioliittoja ja avioeroja. Tähän tilanteeseen, vuonna 458, ilmestyi Esra, kirjanoppinut pappi babyloniasta. Hän vaati kansaa eroamaan seka-avioliitoistaan ja keräsi kansan yhteen ja luki heille Mooseksen lakia, mikä voidaan nähdä merkittävänä askeleena Lain kanonisoinnin kannalta.
Hellenisaatio ja pakanoiden ies
DeSilva kuvailee, kuinka Aleksanteri Suuren vuonna 333 eKr. alullepanema Palestiinan hellenisaatio vaikutti juutalaisten elämään: Kreikan kieli levisi koko alueelle ja varsinkin ylimystö omaksui kreikkalaisia nimiä. Myös kreikkalainen filosofia, traditiot ja jopa koulutus kulkeutuivat Israeliin. Aleksanterin kuoltua Palestiinaa nousi hallitsemaan hänen kenraalinsa Ptolemaios (319–198) jonka aikana Juudeassa elettiin rauhan ja vapauden aikaa. Ptolemaios oli tyytyväinen, kunhan verot maksettiin ajallaan. Antiokhos III riisti vallan ja antoi juutalaisille edelleen oikeuden jatkaa Tooran mukaista elämää. Antiokuksen III:n poika, Seleukos IV otti vallan isänsä kuoltua. Taloudellisten velvoitteidensa pakottamana hän lähetti Heliodoruksen takavarikoimaan osan Jerusalemin temppeliin aarteista. Juutalaiset vastustivat aietta ja lähtivät massoittain kaduille, mikä saikin Heliodotuksen perumaan aikeensa. Antiokhos III:n toinen poika, Antiokus IV Epifanes murhasi veljensä Seleukoksen ja riisti vallan itselleen, mistä alkaa toisen temppelin ajan juutalaisuuden merkittävin ja tarkimmin dokumentoitu kriisi ennen roomalaisen kenraali Pompeuksen hyökkäystä.
Hellenisaatio sai lisävauhtia kun saadokilainen, Oniadin pappissukuun kuuluva, Jeshua kreikkalaisti nimensä Jasoniksi ja järkytti juutalaisia nousemalla ylipapiksi Kuningas Antiokus IV Epifaneelle antamiensa lahjusten turvin. 150 talentin lisälahjusten avulla Jason sai kuninkaan muuttamaan Jerusalemin kreikkalaiseksi kaupunkivaltioksi kreikkalaisine lakeineen. Tooran mukaan elävän teokraattisen yhteiskuntajärjestyksen aika oli päättynyt.
DeSilvan mukaan tilanne mutkistui entisestään, kun eräs Menelaus lupasi kuninkaalle 300 talenttia suuremmat vuosittaiset lahjukset kuin Jason ja nousi ylipapiksi Jasonin tilalle. Menelaus ei ollut saadokilainen, mikä aiheutti jopa Jasonin pappeutta enemmän vastustusta juutalaisten parissa. Erityisen tärkeänä ylipapin sukujuuria piti mystinen Hasidea-ryhmä , josta myöhemmin polveutuivat Qumranin essealaiset. Jason pakeni mutta palasi takaisin Jerusalemiin ja hyökkäsi Menelausta vastaan, joka kääntyi hänet nimittäneen kuninkaan puoleen. Kuningas piti Jasonin toimia hyökkäyksenä itseään vastaan ja teurasti kostoksi tuhansia juutalaisia. Menelaus johdatti pakanakuninkaan temppeliin maksaakseen hänelle jälkimmäisen osan lupaamistaan lahjuksista. Kansa vihastui ja piti tapahtunutta temppelin häpäisynä. Menelaus palautettiin ylipapin virkaan. Kun kansan vastarinta jälleen nousi, marssitti kuningas vuonna 167 eKr. sotajoukot Jerusalemiin ja temppelin palvontamenot muutettiin synkretistisiksi (hävityksen kauhistus).
Hävityksen kauhistuksen seurauksena syntyi Hasmonean pappissukuun kuuluvan Mattiaksen ja hänen poikiensa alullepanema makkabilaiskapina (168 eKr.). Kapina oli aluksi menestys, temppeli puhdistettiin, Menelaus surmattiin ja ylipapiksi nimettiin saadokilainen Alcimus. Taistelu Tooran palauttamiseksi kansan laiksi muuttui vähitellen myös poliittisen itsenäisyyden tavoitteluksi. Suurista sisäisistä ristiriidoista huolimatta se saavutettiin ja pakanoiden ies poistettiin. Satavuotinen kapina kuitenkin päättyi, kun roomalaisen kenraali Pompeuksen joukot marssivat Jerusalemiin vuonna 63 eKr.
Pompeus häpäisi temppelin astumalla sisälle kaikkein pyhimpään. Alle sata vuotta kestänyt itsenäisyys päättyi ja kansa joutui jälleen alistumaan pakanoi-den ikeen alle. Pompeus nimitti hasmonealaisen Hyrcanuksen ylipapiksi, jonka laillisuutta ja sen myötä koko temppelikultin puhtautta epäili ainakin Qumranin essealainen lahko. DeSilvan mukaan kansa näki hasmonealaisessa pappeudessa kuitenkin toivonkipinän mahdollisesti edessä olevasta ennalleenasettamisesta ja Messiaasta.
Hajaannus
Roomalaiset tuhosivat Jerusalemin ja sen temppelin vuonna 70 jKr.. Toisen temppelin aika oli ohi. DeSilva näkee juutalaiset suurten kysymysten äärellä: Mikä teologinen tarkoitus historialla oli? Missä on oikeudenmukainen Jumala? Mistä kansa löytäisi uuden toivon? Tarve muovata usko temppelin sijaan Too-ran ympärille ja uhrien sijaan rukouksen ja hyväntekeväisyyden varaan synnytti rabbiinisen juutalaisuuden. Haasteet lisääntyivät, kun vuosien 132–135 kapinan seurauksena juutalaisilta evättiin pääsy Jerusalemiin ja diasporajuutalaisuuden aika alkoi. Juutalainen identiteetin säilyttäminen hellenistisen yhteiskunnan keskellä oli entistä vaikeampaa. Ensiarvoisen tärkeiksi nousi synagogalaitoksen lisäksi etnisen syntyperän ja kirjoitusten vaaliminen. Nickelsburg muistuttaa, että jo Pakkosiirtolaisuuden uhan alla osa juutalaisista pakeni Egyptiin profeetta Jeremia mukanaan. Jeremian mukaan juutalaisia kulkeutui kaikkialle, myös Moabiin, Ammoniin ja Edomiin. Profeetat Jesajasta Sakarjaan ilmaisivat toivonsa hajaantuneen Jumalan kansan paluusta. Tuo toivo ei milloinkaan täysin toteutunut. Merkittävä osa kansaa jäi Babyloniaan ja Egyptiin. He valitsivat hajaannuksen vapaaehtoisesti. Joillekin juutalaisille Raamatun jälkeisen ajan hajaannus pysyi teologisena ongelmana ja tyypillinen lopun ajan kuvaus sisälsikin kansan massiivisen paluun hajaannuksesta.
Israelin murroskauden traagiset tapahtumat selittävät paljon apokalyptiikan syntyä. Pakkosiirtolaisuuden lisäksi Jerusalemin ja sen temppelin tuho ajoi kansan epätoivoon. Profeettojen visiot ennalleenasettamisesta eivät konkretisoituneet Toisen Jesajan seuraajien mielissä edes eksiilin päätyttyä ja profeetat käänsivät katseensa tulevaisuuteen ennalleenasettamisen lupauksia uudelleen tulkitessaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti